Kuoleman pyrettä

Tunnelma oli kireä. Talossa oli lapseni aiheuttama sotatila. Tunsin purevani takahampaita yhteen ja samalla työntäväni leukaa eteenpäin. Tämä on maneeri, joka toistuu hermostuessani tarpeeksi paljon. Olin omakotitalossa, jossa lapsena asuin. Talo oli viimeistä piirtoa myöten entisellään. Puolipanelit nousivat olkapäähän asti pitkällä käytävällä, jonka lattialla oli peräkkäin pitkiä ruskeita mattoja. Ulko-ovesta tullessa eteisen jälkeen vasemmalle avautui iso olohuone, jonka seinällä oli valokuvia perhetutuistamme.  Keittiössä valkoista tiilitakkaa koristi kuivatettu leipä ja takan vierestä oli ovi pesuhuoneeseen, saunaan ja vessaan.

Lapsi oli minun ja vaimoni yhteinen. Olimme käymässä mummulassa ja ikää pojalla oli jo nelisen vuotta. Hän oli identtinen poikapuoleni kanssa sinisilmineen ja vaaleine hiuksinen. Poika huusi innoissaan, pää punaisena leikkiä todeksi ja juoksi ympäri taloa. Meno oli niin villiä, että komensin häntä lopettaamaan. Kutsuin häntä jostain syystä pikkuveljeni nimellä. Silti hän juoksi olohuoneesta pesuhuoseen ja sieltä käytävälle. Mennessään hän osui olohuoneen hyllyn päällä jonossa edustaviin valokuviin. Kehykset tippuivat ja särkyivät sirpaleiksi parkettilattialle. Yritin juosta perässä ja ottaa hänet kiinni. Polveni olivat vielä kipeät enkä tavoittanut villikkoa. Poika huusi edelleen ja lähti kiipeämään oven karmien avulla keittiön oven päälle. Poika laittoi jalkansa rivan päälle ja käsillä hän piti kiinni oven yläreunasta.  Ehdin tarttua nilkoista poikaa, mutta samalla kun tartuin niihin, hän hyppäsi. Nilkat tarttuivat sekunnin sadasosaksi käteeni ja poika lähti kaatumaan pää edellä kohti lattiaa ja käytävän seinää. Poika tipahti niskoilleen lattian ja seinän kulmaan. Kuului pieni napsahdus. Napsahdus katkaisi pojan huudon ja oli kuoleman hiljaisuuden vuoro huutaa. Näin, että pojan takaraivo makasi lapaluiden välissä hervottomana. Silitin hädissäni pojan vaaleita hiuksia ja yritin herätellä häntä. Ravistaessani poikaa hereille, pää pyörähteli velttona luonnottomasta asennosta toiseen. Käteni tärisivät, rintaa puristi ja huusin niin etten koskaan. Hän oli kuollut. Minä olin menettänyt, mitä ilman en olisi valmis edes elämään. Nostin oven rivalta enkeliksi taivaaseen lennähtäneen poikani syliin. Löin päätäni puolipaneeliin ja huusin kattoa kohti pienuuttani. Huusin, huusin ja huusin!

http://www.funnywallphotos.com/mother-alone-with-baby/

Kuulin pienen ynähdyksen omasta suustani ja pomppasin istualleni. Olin yltäpäältä hikinen ja rintaa painoivat hehtaarit. Poskellani oli kyyneleitä ja kissakin sängyn jalkopäässä nousi ihmettä katsomaan. Se halusi aikaista aamiasta.
Oli aivan hirvittävän painostava olo, joka suli hiljalleen aamun valoihin. Kerroin unesta vaimolleni myöhemmin illalla. Hän arveli, että minua alkaa alitajuisesti vastuun taakka painamaan. Hän sekoitti minulle unen tulkinnasta ja keittiöpsykologiasta pyrettä, jota en ollut valmis nielemään. Vastuu saattaa silti ehkä alitajuisesti alkaa painaa. Tiedän ainakin, että aukiletta ei saa mennä sormella tökkimään.