Saako kuoleva äiti ottaa lääkkeet viinan kanssa?

Kuuntelin sivusta kun 13- vuotias poika kertoi kuinka isä heitti hänet ulos kodistaan. Hän ei tullut toimeen äitipuolensa kanssa. Isän vedettyä oven kiinni pojan edestä hän meni syöpää sairastavan alkoholistiäidin luokse asumaan. Äiti ei pysty huolehtimaan itsestään ja odottelee lähitulevaisuudessa väistämättä häämöttävää siirtymistä ajasta ikuisuuteen. Poika huolehti, että lääkkeet tulee otettua ajallaan vaikkakin ne huuhdellaan alas jaloviinalla.

Missä vaiheessa perhekuvio voi heittää volttia tällä tavalla? Mikä saa isän hylkäämään lapsensa ja työntämään paikkaan, josta itse on päässyt ulos. Valitettavasti kaupunkien ja kylien toreille ei ole toimitettu vaihtolavaa, johon hankalat teinit voisi heittää ja ottaa paremman ja nätimmän tilalle. Meidän perheen tarinassa vaimoni on pettynyt poikansa isään kun jäi yksin ennen synnytystä. Varmasti naisen elämässä yhden hankalimman tilanteen selviämisestä nostan hattua vaimolleni. Meidän perheessä ei ole puhuttu pojan isästä pahaa eikä ole ollut tarvettakaan. Arki sujuu ja välillä poika käy isänsä luona. Elämä rullaa painollaan. Silti haluan tehdä lupauksen, että en tule koskaan puhumaan pojalle pahaa isästään. Vaimonsa ja aviomiehensä voi loppujen lopuksi valita, mutta isää ja äitiä ei.

Olen huomioinut, että 13-vuotiaan pojan tarinassa voi olla ylimääräistäkin dramatiikka ja halua tulla kuunnelluksi. Uskottavaksi tarina tulee kun tietää miksi välit tulehtuivat äitipuolen kanssa. Puolikas äiti haukkui pojan juoppoa äitiä juopoksi. Sitä poika ei kestänyt.

Loppuun mieltä ylentävää draamaa kultapossukerhosta.

Rääkyvä appiukko

Olen tässä miettinyt, että mun elämä on siinä vaiheessa, että tarvin tyttöystävän, poika mietiskeli keittiössä ja jatkoi, mutta ei se ole mikään ongelma. Ai, kuinka niin, kysyin. Poika käveli olohuoneeseen, levitti kätensä ja totesi: "No, kato mua.". Ei kai 10- vuotiaan itsetuntoa ole voitu kovasti lakoon lyödä kun maailma on ihan hänen päätösvaltansa hallinnassa.

Hän on ollut äitinsä kanssa elämänsä neljä ensimmäistä vuotta ja sitten meitä kasvattajia on hänen elämässään ollut kaksi. Meitä on kaksi, jotka asettamme rajat. Kaksi, jotka valvomme niitä ja teemme parhaanmme ollaksemme vahvoja ja turvallisia aikuisia pikkumiehen elämässä. Kaksi pitämässä sylissä ja kaksi kuuntelijaa, lohduttajaa ja ilakoimassa elämän pienissä onnen hetkissä. Kaikki yhden pienen miehen palveluksessa. Kaupallisin termein sanottuna tuote on kunnossa.

Poika on usein sanonut, että ei halua pikkusisarusta. Ne rääkyy kuulemma yöllä ja pilaa leikit. Ikäero heillä tulee olemaan 11 vuotta. Uskon, että tapa, jolla meidän perheessämme osoitamme tunteita, negatiivisia kuin positiivisiakin on jo opittu. Toivon, että poika osaa käyttää opittua tapaa tulevaa pikkuihmistäkin kohtaan. Nykyään kun poika antaa hellyyttä niin se on maapallon pyörimistä rauhoittava pehmeä hetki. Sellaisen isoveljen minä itselleni tahtoisin ja toivon, että ainakin hetkittäin olisin itsekin osannut olla ja  olen minä.

Onni oli eilen kymmenen jälkeen illalla käydä Shellin paarissa iltakahvilla. Istuin kahdeksan vuotta nuoremman veljeni kanssa ja jutelin maailmaa paremmaksi. Aamulla minun maailmani oli taas vähän parempi vaikka appiukkoa minusta ei ollutkaan tullut. Niin ja voihan appiukkokin rääkyä ja pilata leikit. 

Viivasta aivomyrskyyn

Viiva oli havaittavissa raskaustestissä. Pätevämpi loogisen ajattelun talentti pystyi ehkä sen jo edellisen tekstin viitekehyksestä huomaamaan.

Vastuuntuntoinen ja parhaaseen äitiyteen pyrkivä vaimoni ahmi samantien kaikki netin aiheesta kirjoitetut keskusteluforumit ja valistussivustot. Hauskinta oli huomata, että juuri tuosta viivasta alkoi aamullinen pahoinvointi. Kuuntelin aamusella kun vaimoni pesi hampaita ja harjaamisen tauottua (työntää harjaa kurkkuun) kuuluu yökkäyksen ääniä. Kokeilin samaa oman hammaspesuni aikana ja todella, viisauden hampaiden takaa kun huolella hampaita pesee niin alkaa yököttämään. Kyllä, odotus on alkanut!

Vaimoni oli tänään viikannut parisänkymme peitot, mutta tyynyt olivat laittamatta ja päiväpeitto levittämättä. Huomautin, että mikset kehdannut pedata sänkyä loppuun niin selitys oli, että ei ehtinyt kun ei halua näyttää perseeltä kun mennään kohta ensimmäistä kertaa neuvolaan. Petasin loppuun, kävin suihkussa ja tulin alakertaan. Vaimoni luki aamulehteä ja hyräili, enkä malttanut olla mainitsematta äskeisestä kiireestä. Rakas, ei perseeltä näyttävä vaimoni vastasi, että en petannut kun en viitsinyt, en jaksanut ja väsytti. Oikaisu nauratti.

Se viiva oli suuri vaahtopää, joka mieluisana kävi läpi päästä varpaisiin. Olen nähnyt maalaisjärkisyyden ulkopuolella, hulluuden ja päihteiden kanssa taistelevia vanhempia. Itse en osaa toistaiseksi lukeutua mainittuihin ryhmiin ja parempaa äitiä en voisi lapselle toivoa. 10-vuotias työnäytekin pätevöittää vaimoni lapseni äidiksi.

Huudan aamulla 10000:ta kertaa poikaa aamiaiselle jo kiristyneellä äänensävyllä. Pukiessaan hän hiljaa kenenkään kuulematta kuiskaa, "joojoovitunhomo". Terve poika, sanon mielessäni.

Isäpuolen kokonaistuminen

Kun on kuusi vuotta rakastanut ja kasvattanut lasta, joka tulee elämään 2in1-pakkausessa syttyy mieleen pelätä, että kasvaako mahdollisesti tuleva biologinen lapsi tärkeämmäksi. Tunteeko esikoisen puolikas pienuutta kun perheessä on ydinperhe ja hänellä on vain äiti ja puolikasisä.
Suurin haittoni hankkia lasta yhdessä vaimoni kanssa on kun olen pelännyt, että osaanko näyttää tunteeni esikoispuolikkaalle niin ettei hänen koskaan tarvitse epäillä omaa tärkeää paikkaansa. Tuleeko minusta biologisen lapsen myötä vasta jotenkin kokonaisempi?

Minulla on aina särähtänyt korvaan ikävästi kun joku on kysynyt, että milloin aiot hankkia omia lapsia kun onhan se isäpuoli aina vähän sellaista "hommaa". Olen omaksi parhaakseni pyöritellyt, että minulla ei ole mitään velvoittavaa syytä pitää hyvänä tuota poikaa. Pojan äiti on minun vakkani kansi ja siihen kuuluu poika, joka on alusta asti katsonut silmiin ja tuntunut omalta ja hyvältä. Hän ei ole vain velvollisuus vaimon mukana vaan rikastuttanut elämääni enemmän kuin kukaan tai mikään yhdessä vaimoni kanssa. Siitä idea otsikkoon. Kasvanko silti joskus puolikkaasta puolitoistaiseksi?

Poika kysyi joskus minulta, että miten se oikein menee kun isä ei asu hänen kanssaan ja minä asun. Halusin pojan ymmärtävän, että hän on onnekas kun hänellä on kolme ihmistä, jotka rakastavat häntä aina, pyytettömästi ja haluaa hänen parasta. Tähän poika totesi: "Aika hyvin!" ja lähti potkulaidalla pihakierrokselle.

Olenko tulossa kokonaiseksi? Puoli toistaiseksi.