Voiko häpeään kuolla?

Kirjoitin tämän ensimmäisen kerran keskiviikkona 19.9. sydämellistyneenä, vihaisena. Tunnelakin vanne antoi periksi seuraavana aamuna (syy selviää lopussa) ja poistin tekstin myöhempää tarkastelua varten. Nyt olkoon sen aika.

Kirjoitin silloin näin:
"Reilut 70-vuotias vanhus kantoi flanellipaidan selkämys märkänä painavia pöytiä kokoustilaan. Vierestä tilannetta seurasi useampi työntekijä, entisiä kollegoitani kaikki.(nykyisin samassa työssä kuin ennen, samassa talossa, eri liikelaitoksen palveluksessa). He eivät auttaneet, koska heidän esimiehensä on kieltänyt työt tiloissa, joiden kanssa kaupungin toinen organisaatio ei ole tehnyt palvelusopimusta. Pyysin vanhusta siirtymään kattamaan pöytiä ja kannoin jäljellä olevat pöydät kokoustilaan.  
Kysyin vanhemmilta kollegoiltani, että auttavatko he vanhuksia raskaiden taakkojen kanssa työpaikan ulkopuolella. Kertoivat auttavansa, mutta töissä se on kiellettyä. Mietin, että halvaantuvatko aivot uuden työnantajan mahtikäskystä työpaikan tuulikaapissa. Haluan tavata työnantajan edustajan, joka varoittaa suullisesti tai kirjallisesti työntekijää joka auttaa veteraania, joka on jo osansa kantanut julkisen 
hyvinvointimme puolesta."

Tapauksessa näyttäytyy selvästi, kuinka työyhteisön pahaolo voi purkautua epäinhimillisellä tavalla. Kokemus työpaikkani organisaatiomuutoksessa on ollut raskas. Tiedotusvälineissä ja henkilöstötiedottamisessa työnantaja kehuu organisaatiomuutosprosessia universumin parhaiten hoidetuksi. Tätä komppaavat kansainväliset kaikkien alojen erikoisasiantuntijat ja haluavat kopioda tapaa myös muihin vastaaviin organisaatioihin.

Omassa työyhteisössäni edustajia on vähän. Pienessä yksikössä olemme ystävystyneet ja oppineet jakamaan tunteitamme työstä ja muustakin työ"tuttavien" kesken. Olemme pystyneet tekemään töitä omistautuneesti välillä tunteja tai vaivaa laskematta.  Kristallin kirkkaana tavoitteena on ollut vuosien ajan, että tarjoamme nuorille ihmisille parasta mahdollista palvelua mitä meistä lähtee. Oma ajatukseni on ollut, että onnistumiset nuorten kanssa elättävät. Pieni palkka siihen päälle lyhentää asuntolainaa. Mietin, kuinka ison osan omaa minuuttani työ on rakentanut. En häpeile tunnustaa, että helvetin ison! Muutokset töissä ravistaa siis omaa minä-kuvaani. Tämä ravistaa myös kotiani ja perhettäni. Onni on, että kotona saa välillä nauraa vedet silmissä ja seuraavana hetkenä purkaa pahaoloaan, kun ei enää voi olla se minä, jota on töissään arvostanut ja saanut arvostusta osakseen. Näin selkeänä hetkenä kaduttaa illat, kun olen tuonut töistä mukanani tiukan ja vaikean ilmapiirin kotiin, valkoisen takan eteen, jossa minulla eikä kellään muullakaan ole mitään hätää.

En kadehdi pikku-pikku esimiehiä- ja naisia haastavan paikkansa vuoksi organisaatiossa. Neuvoisin heitä muistamaan, että ihmiset tekevät työtä, ei laitokset. Ihmiset, jotka tekevät töitä ihmisten, ei vain asiakkaiden kanssa, ovat tiukilla kun tiedämme pystyvämme parempaan kuin töissä on mahdollista tehdä.

Minun tunnelakkini paine helpotti, kun kerroin mainitusta tapauksesta esimiehelleni, joka päästi suustaan painokelvotonta tekstiä ja näytti siten etten ole yksin tunteitteni palon kanssa tehdä asioita mahdollisimman hyvin.