Mulle ei jää yhtään kaveria kelle soittaa

"Nyt minun pitää jo saada ratkaisu yhteen pahaan ongelmaan. Yksi poika meidän luokalla ei tykkää musta ja haluaa, että kukaan ei olis mun kaveri. Peleissä se haukkuu niitä, jotka on mun puolella mun takia. Mää oon yrittäny kysyä siltä, miksi se ei minusta tykkää, mutta se matkii ja lähtee pois. Sitten se houkuttelee kavereita mukaan. Oon jo yrittänyt kaikkea,  olla välittämättäkin, mutta mua niin ärsyttää, että tämä pitää saada jotenkin loppumaan." 

Lupasin pojalleni jutella toisen pojan äidin kanssa. Soitin äidille heti. Äiti ymmärsi huoleni ja lupasi jutella poikansa kanssa. Sovimme, että vaihdamme kuulumisia aiheesta. En usko, että kaikki on niin mustavalkoista, ettei meidän poika voisi huomata käyttäytyneensä ajattelemattomasti toista poikaa kohtaan. Tämä avunpyyntö ja puhelu tapahtui perjantaina. Kerroinkin edellisessä kirjoituksessa tämän aamun positiivisesta hengestä, kissan runtelemien kaurakeksien uudesta ulottuvuudesta. Oli maanantaiksi liikaakin ruusun terälehdillä liihottelemisen tunnetta.

"Se poika sanoi, että kannattiko ees yrittää ku mun äiti ees sanonu mulle mitään. Mää vaan sanoin, että, jaaha. Niin mää aina sanon ku se yrittää mulle jotaki. Sitte välitunnilla pelikentällä ku pelattiin se ja muutki niitten puolulaiset väitti, että meijän puolen hyökkääjä muka filmas. Mää puolustin sitä meijän puolulaista niin ne alko hirviästi mulle valittaan!" 

Ruokapöytä oli täynnä raivon sekaista huutamista. Kysyin miksi pojan kanssa pitää olla, kun se ei selvästikään halua olla kaveria.

" No siksi kun siinä käy kuitenkin niin, että mulle ei jää yhtään kaveria kelle soittaa ja mulla ei sitte koulun jälkeen oo kenenkään kanssa mitään tekemistä." 

Tämän sanottuaan poika pillahti valtavaan itkuun ja kaatui kylkeäni vasten kuumana ja tärisevänä. Soitin uudelleen äidille, joka oli hengästyttävän pettynyt poikaansa. Hän kertoi, että heidän perheessä on kokemus kaveriporukan ulkopuolelle sulkemisesta ja ymmärtää kuinka se koskee. Hän aikoi puhuttaa pienen poikansa uudelleen. Puhelu vaikutti hieman helpottavan poikaani. Söimme eilen tehtyjä pojan kalastamia ahvenia päivälliseksi. Ohjeistin Jr. Master Chefistä innostuneen pikkukokkini tekemään jäljelle jääneestä perunamuusista perunarieskoja. Kun tovin päästä poika tarjoili lämpimiä rieskoja ylpeydestä soikeana tunsin kuinka itku nosti kyyneleet silmiini. Vannotin poikaa ymmärtämään, että vaikka kuinka ärsyttää hyljekseminen niin hänessä ei ole vikaa. Uskottelin, että kiusaaminen ei johdu hänestä, fiksusta ja maailman rakkaimmasta ja hyvä sydämisestä ihmislapsesta. Samalla ymmärrän, että pitemmän päälle minun rieskatemppuni eivät toimi jos kaverit sulkevat pojan ulkopuolelle. On niin helvetin ahdistavan voimaton ja itkettävä olla tämmöisen asian kanssa. Rinnassa puristaa ja tiedän, että huomenna sekunti ennen heräämistä puristus jatkuu vähintään entisellä voimalla.