Ensimmäinen unohdus

Olen pikkuhiljaa avannut vauvauutista epäloogisen loogisessa järjestyksessä. Olen kertonut uutista ihmisille, jotka haluavat sen varmasti ensimmäisenä kuulla. Ystäville ja niille työkavereille, joita ammatillisessa mielessä kovasti kunnioitan ja heille, joilla uskon olevan viisautta auttaa minua katsomaan tilannetta aina vain viisaammin.

Työkaverini varovaisen toiveikkaana ääneen mietti muuttaako (kokonainen) isyys minua. Pehmeneekö kiistatta terävän provokatiivinen kielenkäyttöni? Tarkoitti ehkä saanko isyyden mukana viisautta, pehmeämpää ja tahdikkaampaa tapaa tuoda asioitani esille? Yksi nosti hälyttävän tosi asian pintaan, että ensi pikkujouluihin on hyvä useammassa tilanteessa tulla omalla autolla.  Suuri myllerrys kävi sydämessä äitienpäivänä kun mummulleni kerroin, että seuraavana äitienpäivänä juhlitaan isomummua. Myllerrys ei oikeastaan käynyt tämän kerrottuani vaan minuutti sen jälkeen kun mummuni katse kirkastui. Vasta päivä tämän jälkeen hiipi syyllisyys, koska onhan mummuni isomummu. Hän on puolikas isomummu ja minun puolikaspoikani on ollut mummulaansa aina alusta asti tervetulleempi kuin moni omaansa. Harmitti kun ensimmäinen "unohdus" poikapuolikastani kohtaan oli tosi asia.
Keskustelin erään kunnioittamani ihmisen kanssa vanhemmuudesta. Hän oli löytänyt äitiydessään omakohtaisesti erehtyväisen, neuvottoman ja avuttoman piruparkansa itsestään. En osannut lohduttavampaa asiaa hänen kanssaan jakaa kuin toteaman, että ei kukaan erehtymätöntä rakasta vaan pahoillaan olevaa anteeksi pyytävää ja huonona päivänä anteeksi antavaa ihmistä. Ihmisyys on armollisuuta itseä ja ympäröivää rakastavaa perhettä kohtaan.
Tuntui hyvältä kun hän sanoi, että minusta tulee mahtava isä. Kun tuntuu oikein hyvältä niin miten suomalainen mies vastaa: "Ei taida olla tässä tapauksessa parempaa tarjolla...?"