Olen tässä miettinyt, että mun elämä on siinä vaiheessa, että tarvin tyttöystävän, poika mietiskeli keittiössä ja jatkoi, mutta ei se ole mikään ongelma. Ai, kuinka niin, kysyin. Poika käveli olohuoneeseen, levitti kätensä ja totesi: "No, kato mua.". Ei kai 10- vuotiaan itsetuntoa ole voitu kovasti lakoon lyödä kun maailma on ihan hänen päätösvaltansa hallinnassa.
Hän on ollut äitinsä kanssa elämänsä neljä ensimmäistä vuotta ja sitten meitä kasvattajia on hänen elämässään ollut kaksi. Meitä on kaksi, jotka asettamme rajat. Kaksi, jotka valvomme niitä ja teemme parhaanmme ollaksemme vahvoja ja turvallisia aikuisia pikkumiehen elämässä. Kaksi pitämässä sylissä ja kaksi kuuntelijaa, lohduttajaa ja ilakoimassa elämän pienissä onnen hetkissä. Kaikki yhden pienen miehen palveluksessa. Kaupallisin termein sanottuna tuote on kunnossa.
Poika on usein sanonut, että ei halua pikkusisarusta. Ne rääkyy kuulemma yöllä ja pilaa leikit. Ikäero heillä tulee olemaan 11 vuotta. Uskon, että tapa, jolla meidän perheessämme osoitamme tunteita, negatiivisia kuin positiivisiakin on jo opittu. Toivon, että poika osaa käyttää opittua tapaa tulevaa pikkuihmistäkin kohtaan. Nykyään kun poika antaa hellyyttä niin se on maapallon pyörimistä rauhoittava pehmeä hetki. Sellaisen isoveljen minä itselleni tahtoisin ja toivon, että ainakin hetkittäin olisin itsekin osannut olla ja olen minä.
Onni oli eilen kymmenen jälkeen illalla käydä Shellin paarissa iltakahvilla. Istuin kahdeksan vuotta nuoremman veljeni kanssa ja jutelin maailmaa paremmaksi. Aamulla minun maailmani oli taas vähän parempi vaikka appiukkoa minusta ei ollutkaan tullut. Niin ja voihan appiukkokin rääkyä ja pilata leikit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti